Kauan sitten asui omahyväinen kissa kuningas Riku Viiksi II. Nimensä hän sai pitkistä viiksistään joista hän oli tavattoman ylpeä. Niin ylpeä hän oli, että tallusteli mielellään nenä pystyssä arvokkaan näköisesti alamaistensa joukossa. Tietenkin hän nautti siitä, että muut kissat ylistivät häntä ja hänen viiksiään. Joka päivä hän käveli kaupungin katuja pitkin, saattueenaan joukko soittajia ja palvelijoita jotka katsoivat, että jokainen huomasi hänet. Näin jatkui kauan aikaa kunnes eräs kaunis talvi aamu valkeni. Kuningas tapansa mukaan kampasi ja vahasi viiksensä, jonka jälkeen hän ihaili itseänsä peilistä ja vilautti itselleen vielä hurmaavimman hymynsä minkä osasi. Sen jälkeen hän lähti nauttimaan aamiaista mikä sisälsi vastapyydettyjä silakoita ja vasta lypsettyä vuohenmaito.
Siinä nauttiessaan herkullista ateriaa hänestä tuntui jotenkin oudolta. Tapansa mukaan hän vilkaisi itseänsä peilistä välillä, joita oli sijoiteltu useita linnan eri puolille. Hän kauhistui, hän käänsi äkkiä päänsä eikä halunnut uskoa näkemäänsä. Hän vilkaisi vielä kerran totta se oli, hänen viiksensä oli kadonnut. Hän kauhistui, missä ne ovat, missä ne ovat, hän karjui epätoivoissaan. Tarpeeksi riehuttuaan hän huomasi niiden lilluvan hänen maidossaan. Eikä, hän parkaisi, Ei voi olla totta. Miksi, miksi minä, hän voihki ja yritti asettaa maitoa tihkuvat viiksensä takaisin. Eihän siitä tietenkään mitään tullut. Sillä samalla hetkellä hän julisti, että kuka tahansa palauttaa hänelle hänen viiksensä takaisin, saa hänen tyttärensä käden ja puolivaltakuntaa. Hän tiesi, että monet ovat valmiita tekemään vaikka mitä, että saisi hänen tyttärensä vaimokseen. Tätä sanomaa levitettiin jokaiseen valtakunnan kolkkaan ja jopa ulkomaille.
Enemmän kuin ilman viiksiä eläminen, kuningasta vaivasi se, että miten hänen viiksensä alun perin edes lähtivät irti. Hän mietti monet yöt ja päivät, mutta ei vain onnistunut keksimään mitään järkevää syytä siihen. Kului viikko ja yksi yö ennen kuin ensimmäiset yrittäjät saapuivat. Vihdoinkin ne tulivat, kuningas huokaisi, kyllä niitä on odotettukin, hän tokaisi turhautuneena.
Kuningas käski yrittäjät yksitellen sisälle. Ensimmäinen yrittäjä oli paikallinen lääkäri joka ehdotti, että hän liimaisi viikset paikalleen. Ei käy, sanoi kuningas järkyttyneenä, ajattele miltä näyttäisin naama täysin liimassa. Ulos täältä, hän huusi. Seuraava ehdotti, että hän yrittäisi vetää viiksiä esiin. Hui kauhistus, huusi kuningas ja pomppasi valtaistuimeltaan. Ei missään nimessä, ULOS! Hän karjaisi. Samaa rataa jatkui monta päivää ja kuningas alkoi menettää toivonsa saada viiksensä takaisin. Yrittäjiä oli monen moisia oli pappeja, lukkareita, talonpoikia, kuppareita, lääkäreitä ja kansanparantajia. Osa ideoista oli jopa hyviä, kuten yrttihauteet sun muut linimentit. Toisaalta suurin osa oli suorastaan mahdottomia, varsinkin ne jotka halusivat vetää hänen viimeisistä viiksikarvoistaan joita oli enää kolme lyhyttä jäljellä. Niinpä joka ilta hän meni nukkumaan ja toivoi, että seuraavana päivänä viikset olisivat alkaneet kasvaa, mutta turhaan. Yhtenäkään päivä ei tullut yhtään lisä karvaa hänen kuontaloonsa. 
Eräänä päivänä hänen pakeilleen tuli vanha nainen hän ei pitänyt yhtään naisen ulkomuodosta. Siinä oli jotakin perin noitamaista. Hän oli pukeutunut mustaan kaapuun ja hänen koukkunenässään kasvoi syylä. Arvoisa kuningas ei varmaankaan muista minua, nainen sanoi hiljaisella mutta korkealla äänellä. Kuninkaan selkää pitkin meni pelonväristys. Ette tietenkään voi muistaa, kuinka voisittekaan muistaa ketään alamaisistanne, joita olette huijannut ja katsonut alas. No annan vihjeen, hän aloitti, olette hankkinut minulta ja perheeltäni vuosia viiksivahanne. Koskaan ette ole ollut tyytyväinen, milloin vaha on ollut muka liian kovaa milloin liian notkeaa. Milloin taas tuoksu on ollut väärä. Aina olette kuitenkin tyytyväisenä käyttänyt niitä, halusitte vain syyn maksaa vähemmän. 

Koskaan ette ole sanonut kenellekään mitään hyvää, vaan olette tuijottaneet vain omaan napaanne. Riittääkö esimerkit, nainen kysyi, voin kyllä jatkaakin. 
E-ei tarvitse, kuningas änkytti ja oli selvästi häpeissään. Mitä haluat minusta? Kuningas kysyi. Jos lupaat kohdella alamaisiasi paremmin ja välillä kehua muitakin kuin omaa peilikuvaasi lupaan auttaa saamaan viiksenne takaisin, mitä Teidän korkeutenne on mieltä, nainen kysyi ivallisesti. Kuningas ei olisi halunnut suostua, mutta halusi kovasti viiksensä takaisin. Hyvä on, sanoi kuningas voitetun oloisesti, saat tahtosi läpi. Lupaan kohdella alamaisia vastedes paremmin, kuningas sanoi ja jatkoi selvästi paremmalla mielellä. Ja sinulle annan sen luvatun puolivaltakuntaa, mitä sanot, kysyi kuningas. Käy hyvin, nainen vastasi, tyttäresi saat pitää itselläsi, nainen naurahti ja poistui linnasta. Seuraavana päivänä kuninkaalle toimitettiin paketti missä oli jonkin laista rasvaa ja lappu missä neuvottiin laittamaan ennen nukkumaan menoa sitä kasvoille. Kuningas toimi kuten lapussa sanottiin ja ihme kumma seuraavana päivä kuninkaalle oli kasvanut entistä pitemmät ja tuuheammat viikset. 
Siitä päivästä lähtien kuningas muisti olla aina ystävällinen ja oikeudenmukainen alamaisilleen. Myöhemmin hänet tunnettiin Riku Oikeamielenä, Viiksi nimen hän jätti pois muistutuksena siitä, että ei pidä olla liian omahyväinen. 
Nainen perheineen jäi asumaan vanhaan kotiinsa, mutta ei koskaan enää nähnyt nälkää taikka puutetta.