Tämä on pisin kertomusruno mitä olen kirjoittanut, se syntyi kerran kun olin tullut kotiin koulusta kotiin ja huomasin kuinka talomme ympäriltä ja ylipäätänsä koko kylästä oli hakattu avohakkuuna suunnaton määrä puuta.

Tuo lintu pienoinen
lauluansa virittää,
oksalla ikihongan.
Sieltä se kajauttavi
melodian kauniin joka
kiertää ympäri metsän
joka siimen.
Maassa muurahaiset,
puissa oravat pörrö
häntineen. Yhdessä
töitä tekevät, tanssiksi
välillä laittavat.
On elo huoleton
siimeksessä sysimetsän.

Mut mikä ääni kaukana
jylisee päivänä yhtenä,
yhä vain lähemmäs
ja lähemmäs se saapuvi.
Kuin tuomionpasuuna
se ujelsi. Mikä kumma 
ääntä tuollaista pitää voi.
Linnut kauniitkin,
jo laulunsa lopetti.
muurahaiset pienimmätkin
työnsä lopetti.
Ei edes karhu suurin 
äännähdystä ensimmäistä
uskalla pitää.
Kaikki hiljentyivät, odottivat,
mikä kumma kohta ikihonkain
läpi puskee.

Honka ikiaikainen jo maahan
kaatuvi rytinällä kauhealla,
liiskaten melkein 
hännän repolaisen.
Nyt näkivät, linnut,
muurahaiset, karhutkin
suuret, koneitten tunkeutuvan
kotihinsa rakkaaseen.
Ei edes karhu suurin
uskaltavi koneita vastustaa.
Karkuun lähtivät eläimistä
jokainen, jättivät kotinsa
suuren ikiaikaisen.
Koneet suuret puut 
kaatoi,
kodit eläinten, pienten
että suurten alleensa 
jätti murskaten.

Hiljeni metsä, ei ääntäkään
kuulunut, lintu ei laula,
karhu ei murise,
edes tuuli puhalla ei.
Yö laskeutuu ylle metsän,
usva kasvaa verhoten
metsän aution allensa.
Missä ennen kasvoi 
puut suuret ja mahtavat,
aukko kantoineen enää on.

Meni päivä jos toinenkin,
ei ketään, 
unohduksiinko painuu
entinen metsä suuri, 
vanha, ikiaikainen.
Meni viikko jopa toinen,
alkoi kasvaa varret vihreät
maasta runnotusta.
Muurahaiset pienimmätkin
jo polkuja tallaavat.
Pian jo kuuluvi linnun
laulun kaunis melodia
yllä maan. Se toivon
suurille että pienille
nostatti ja maan 
täytti ilolla.

Meni taas vuosi 
jos toinenkin,
alkoi puutkin kasvaa 
uudelleen.
Elämä voittaa, ajattelivat
eläimet ikimetsän suuren.