Tuisku katseli kummissaan kun kun ihmiset kiirehtivät edes takaisin taloa vieden ja tuoden tavaroita välillä päivitellen. 

- Ai niin sekin olisi hyvä ottaa mukaan.
- Kai muistitte ottaa mukaan...
- Äkkiä nyt, ettei myöhästytä!

Silloin tällöin joku perheen jäsenistä rapsutti pikaisesti korvan taustastani. 

- Olisi nyt hieman kauemminkin saanut rapsuttaa. Harmittelin ja yritin puskea ohi - menevien jalkoja saadakseni hieman lisää.
- Onko kaikki valmista lähtöön? Perheen isä kysyi.
- On! Kuului eri puolilta taloa. 

Ja pian kaikki talon muut asukkaat, äiti, tyttö ja poika saapuivat kantaen viimeisiä tavaroita sylissään. He kokoontuivat talon ovelle. 
Hetken aikaa luulin, että aikovatko he jättää minut yksin kotiin. Pelästyin niin paljon, että päästin haukun. Silloin perheen poika kääntyi minua kohti ja sanoi.

- Mitäs pikku-Tuisku oikein haukahtelee? Et kai luule, että jättäisimme sinut kotiin kun luvassa on näin jännittävä matka. Näin sanoen poika kaappasi minut kainaloon ja otti mukaansa muiden kanssa pihalle ja sieltä autoon.

 En olekaan käynyt koskaan auton sisällä. Kylläpä jännittää. Kun kaikki perheenjäsenet olivat sisällä autossa, isä käynnisti auton. Ja kyllä minä muuten säikähdinkin, pujahdin oikopäätä pojan sylistä ulvaisten etupenkille ja sieltä äidin jalkojen alla. Ainakin on jotain suojaa päänsä päällä, tuumasin kyyristellessäni jalkatilassa. 
Pian tunsin kuinka vartalooni tarrattiin kiinne ja tunsin kuinka joku nosti minua pois jalkatilasta. Rimpuilin ja uikutin

- En tahdo tulla pois. Valittelin.

Vasta väitteistäni huolimatta löysin itseni hetkeä myöhemmin makaamasta äidin lämpimästä sylistä. Kaivauduin siihen niin syvälle kuin vain pystyin.

- Voi meidän pikkuista Tuiskua. Ei sinun autoa tarvitse pelätä. Tyynnytteli äiti, ja jatkoi.
- Vilkaisepa ulos. Näetkö, kuinka maisemat vaihtuvat.


Katsoin ulos. Ja mitä minä näinkään, oikealla näkyi aina vain erilaisia taloja. Punaisia, vihreitä, puisia, tiilisiä, pitkiä taloa, korkeita taloja. Niin monia taloja, eikä yksikään ollut samanlainen, ihmeellistä.

- Mahtaakohan noissa taloissa olla toisia koiria. Olisi kyllä kiva tutustua heihin. Aprikoin itsekseni, kunnes ajatukseni katkaisi muriseva ääni.
- Apua! Haukahdin säikähtäneenä. 
- Nyt joku niiden talojen koirista pahoitti mielen, kun ajattelin heitä. Tuumin pienessä karvapäässäni.

Äiti rapsutti korvan taustaani ja kuiskasi. 

- Oletpa sinä tänään säikky. Vilkaisepa vasemmalle.

Tein työtä käskettynä. En vain ymmärtänyt, että miksi pitäisi katsoa vasemmalle. Sieltähän saattaisi näkyä rivi hampaita taikka jotain vielä ikävämpää.
Mutta mitä minä näinkään. Vasemmalla puolella seisoi iso auto. Rekaksi isä sitä nimitti. Sen kylkeen oli laitettu merkki jossa lukee. Tai no enhän minä osaa lukea, mutta tuon merkin kyllä tunnistan koska vain. 

- Se on lempiruokani merkki! Haukahtelin iloisesti. 
- Ei sellainen voi olla pelottava juttu mikä on täynnä herkkuja. Ajattelin.

En usko, että perheenjäsenet ymmärsivät mitä sanoin. Uskoisin, että he kyllä aavistelivat kun näkivät muuttuneen ilmeeni. Tai ainakin, he niin sanoivat toisilleen.

Loppumatkan vahdin silmä kovana jokaista autoa. Jos vaikka samainen merkki vielä ilmestyisi uudelleen. Päivä meni. Kävimme isossa kaupassa, marketiksi tyttö sitä nimitti pitäessään minua sylissä. Sitten kävimme kaupassa jossa oli paljon uuden näköisiä autoja. Ihmettelin, että miksi me tänne tultiin. Kun me sieltä lähdimme, ei meillä ollut enää sitä vanhaa autoa, vaan isä oli ostanut isomman. Tila-autoksi hän sitä nimitti. Se oli kyllä harmi. 

- Kerkesin tottua vanhaan ja olinhan onnistunut levittämään aika mukavasti sinne jo karvaakin. Naureskelin itsekseni.

Toisaalta, oli se uusi auto aika hieno. Ja tilaa riitti temmeltää oikein olan takaa. Minulle kyllä sanottiin, että pitäisi pysyä paikoillaan, mutta enhän minä voinut kun oli niin paljon tutkimista.

- Miksiköhän perhe päätti hankkia uuden auton. Tuumin koti matkalla.

Mahtaisikohan syynä olla tuo äidin kasvanut maha. Isä ja lapset käyttäytyvät ainakin silloin tällöin oudosti. He juttelevat äidin mahalle. 

- Miksi he eivät puhu äidille. Oudoksuin. Olisihan se paljon järkevämpää puhua kohti kasvoja. Eihän se maha pysty vastaamaan, kun sillä ei ole suuta. Tuhahdin. 


He puhuivat joskus jostain pikku kääreestä, äidin ja isän pikku kullasta ja niin edes päin. 

- Lienevätkö pikkaisen päästänsä sekaisin. Ajattelin. 
- No aika näyttää mitä tuleman pitää, mutta oli kyllä jännittävä päivä. Haukottelin omassa kopassani illan tultua. 
- Aika näyttää.